2004-08-21

Kevään korvilla, kun lumi alkoi sulaa toden teolla, pyörittelin yhdellä lenkillä päässäni ajatusta siitä, että mitkä osatekijät sanelevat, onko maratonilla hauskaa vai ei. Toisinaan homma on alusta asti tuskaa ja joskus taas vielä viimeisten kilometrien aikanakin hymy irtoaa ja huuli lentää. Joukko mielialaan vaikuttavia erilaisia ja -tasoisia ajatuksia tuli heti mieleen; sää, tankkauksen onnistuminen jne jne. Siinä hölkätessäni tuumin, että joskus pitää yrittää yhdelle maratonille tehdä olosuhteet sellasiksi, että kaikki on kunnossa. Tuumasta toimeen. Lisäsin kotisivulleni kyselyn, jolla pyrin kartoittamaan muidenkin maratoonareiden mielestä nautittavuuteen vaikuttavia tekijöitä. Näin määrittelin suomalaisen maratoonarin keskimääräisen unelmajuoksun ja sen osatekijät. Siviilirohkeana tarjouduin itselleni koekaniiniksi ja läpikäymään yhden maratonin tarkalleen äänestysten osoittamalla tavalla.

Ensimmäisten kysymysten joukossa selvitin, mikä tapahtuma Suomessa on paras. Ylivoimaisella äänivyöryllä ykköseksi kiilasii Helsinki City Marathon. Muita kyselyissä selvitettyjä asioita olivat:

a)      Tankkaus suoritetaan HK:n sinisellä (olikohan tää pilailua!?)
b)      Parhaat juoksukengät on Asicsit
c)      Paras juoksukeli on syksyllä (sopii mainiosti HCM:n aikataulun kanssa yhteen)
d)      Juoksun jälkeen vetäydytään mahdollisimman nopeasti kotiin, mökille tai omaan rauhaan.
e)      Juoksussa pitää antaa sen verran kunnolla kaikkensa, ettei ruoka heti maaliin pääsyn jälkeen maistu.
f)      Mukavinta on juosta yksin.

HCM:ään startattiin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen. Omaa typeryyttää oli tietysti se, että kiskaisin edellisenä iltana viisi mukillista kahvia tietskarin edessä näprätessäni. Seurauksena pieniä unensaantivaikeuksia ja yökuseskelua. Noh, Tankkauksessa käytin totutusta poikkeavia menetelmiä. Normaalin pastamässäilyn sijasta Valintatalon pussista löytyi HK-sinistä ja pakasteranskalaisia. Kyllä niillä vatsansa täyttää (a).

Kuva: Todistusaineistoa tankkausmateriaalista.

Kuva: Tankkaus käynnissä.

Helsinkiin saavuttiin ja pyrittiin majoittumaan samaan hotelliin kuin viime vuonnakin. Näin tehtiin siitä huolimatta, että viime vuonna osapuilleen kaikki oli mennyt hotellissa lievästi sanottuna vituiksi. Lähetin viime elokuussa jopa hotellin managerille kirjeen, johon sainkin hyvin asiallisen vastineen: lahjakortti, pahoittelut ja lupaus pitää hommat kuntoon. Viime vuoden sekoiluista sen verran, että juoksuttivat minua ympäri hotellia maratonin jälkeen etsimässä vapaata saunaa. Saunaa ei etukäteilupauksista huolimatta silloin löytynyt. Noh, tuo oli vain yksi pienistä vastoinkäymisistä viime vuonna. Nyt ne jo naurattavat.

Hotelliin kirjautuminen meni vähän pitkäksi, kun edellinen asukki ei tajunnut huoneesta poistua ajoissa, mutta tunnin odottelun jälkeen pääsin kuitenkin huoneeseen ajoissa vaatteiden vaihtoa varten.

Lähtöalueella sää oli todella upea. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta syksyn vilpoisuuden jo erotti selvästi (c).

Kuva: startin odottelua.

Lähdössä pääsin jotenkin hyvin näppärästi reunaa pitkin nopeasti lähtöviivalle ja siitä juoksemaan omaa tahtiani. Seitsemän tuhannen ihmisen laumasta löytyy jo jonkin verran juttuseuraakin, mutta pääosin tein taivalta omissa oloissani (f).

Olin jo etukäteen päättänyt aloittaa rauhallisesti, että juoksun nautinnollisuus säilyisi mahdollisimman pitkään. Onnistuin pitämään tasaisesti kilometriajat siinä 5:15 hujakoilla. Erikoisia tuntemuksia jaloissa alkoi olla havaittavissa neljän kilometrin kohdalla. Jalat painoivat tonnin (per kappale) ja lihaksissa tuntui alustavaa kramppailua. Orastava epätoivo valtasi mielen: "Ei näillä jaloilla ikinä pääse maaliin asti". Jatkoin kuitenkin ja mieli oli lievistä ongelmista huolimatta korkealla.

Tunsin normaalia henkistä ahdistusta kun minua ohiteltiin jatkuvalla syötöllä, mutta toisaalta mukavahan se on kun ei tarvitse samoja takapuolia koko matkaa tuijottaa. Juoma-asemilla ei ollut hirveästi ruuhkaa ja yleisö kannusti teiden varsilla upeasti ja rytmikkäästi:

-       2km kohdalla vanhempi mies: "tuosta ei sitten tule kyllä Yhtään mitään!" J
-       17km alle kymmenen vuotias poika: "Hyvä keltalakki... Tai siis huivi!"
-       33km omakotialueen keskellä eräs asukas oli pistänyt pystyyn oman juomapisteen, jossa tarjoiltiin olutta!!
-       36 km juoma-asema: "Hyvin menee. Pari kilsaa enää jäljellä". Vastasin, että "tarkoitit varmaan, että vielä on pari kilsaa."

Heti Lauttasaaren jälkeen alkoi yht'äkkiä juoksu kulkea paljon kevyemmin. Kilometrivauhti kiihty välillä jopa 5:10 tasolle, kun kierryttiin kohti Esplanadia. Siinä on hyvä ihmisen juosta, kun kannustusta on koko vuoden tarpeiksi.

Kuva: Esplanadilla.

Esplanadin jälkeen kun reitti alkaa kiertyä takaisin kohti stadionia jouduin poliisin pysäyttämäksi. Tyly komento oli, että pitää odottaa hetki kun autoilla on kiire. Seisoskelin siinä sitten puolisen minuuttia ja katselin ohitseni hermostuneesti kaasuttelevia autoja. Taas matkaan ja kohti Lauttasaarta. Sillalla oli melkoinen vastatuuli, jonka ansiosta syke alkoi nousta 155:n yläpuolelle. Koska lukema on vain muutaman iskun päässä anaerobisesta kynnyksestä, päätin ottaa vastatuuliosuuden iisisti. Siinä vaiheessa kilometrivauhti heilahteli noin 5:20-5:25 välimaastossa.

Kolmenkymmentä kaksi kilsaa oli takana ja juoksu tuntui vieläkin kivalta. Aurinko paistoi edelleen ja jalat olivat paremmat kuin uudet. Vähän aloin jo odotella, että koska se väsymys alkaisi hiipiä kinttuihin. Kilometrit tulivat ja menivät 33, 34, 35 ja 36. Ei juuri tuntunut missään, syke normaali ja hengitys erittäin rauhallinen. Koko matkan ajan hengittäminen oli jostain syystä hyvin helppoa. Keskityin juoksutekniikan koossapitämiseen ja yritin jopa vähän lisätä vauhtia. Sellainen hassu muutos oli muuten tapahtunut vähän ennen Espalle saapumista, että ohitseni lipuva ihmismassa oli muuttanut kulkusuuntaa. Nyt tulivat samat tutut takapuolet vastaan uudestaan. Väsyneen näköisiä olivat. Puolimatkassa sijoitus oli 1500 kieppeillä ja maalissa 1021. Nopeasti laskien ohitin jälkipuoliskolla juoksivan keskimäärin 15 sekunnin välein.

Viimeisten kilometrien mäet saivat sykkeen tilapäisesti pomppaamaan 160:een, mutta Mannerheimintiellä oli ihana jolkotella kohti taivaanrannassa häämöttävää stadionin tornia. Viimeiset kilometrit, kierros stadionin ympäri ja laskettelin kevyesti korkealla askeleella maaliin. Kunnon kirikin olisi irronnut, mutta maaston epätasaisuuden takia päätin keskittyä herkistelyyn ja kyynelten kuivatteluun. Niin hyvältä juokseminen tuntui!

Kuva: Hymy herkässä maaliintulon jälkeen.

Maalissa kunnon tuuletukset, chipinluovutuksen ja mitalinsaannin jälkeen perheemme suunnisti saman tien kohti hotellia (d). Olinhan kahteen otteeseen varmistanut respasta, että SEKÄ MIEHILLE JA NAISILLE on sauna tänä iltana. Dejavu! Eipä ollutkaan niin. Tällä kertaa ei ollut saunaa naisille. Ehkäpä tasa-arvotaltuutetulla oli näppinsä pelissä. Kävin kuitenkin vähän yksikseni saunassa siistiytymässä ja suunnistimme alakerran ravintolaan. Nyt olimme tehneet pöytävarauksenkin kun edellisvuonna tähänkin liittyen oli muutamia ongelmia.

Sitten itse ravintolassa tarjoilija ensin kieltäytyi myymästä meille alkusalaattia koska sellaista ei ruokalistalla ole ja kokki ei kerkiä sellaista siis tekemään. Seuraavaksi tuotiin lasten ruoka-annokset. Toinen oli jopa sellainen mitä tilattiin. Huomautin asiasta. Väärä annos vietiin pois. Sitten odoteltiin kymmenen minuuttia ja toinen lapsista söi kolmea kalapuikkoaan ja kylmää perunamuusia. Päässäni napsahti kovaa ja kuuluvasti: Pinna paloi! Kävelin tarojilijalle ja ilmoitin mielipiteeni ravintolan tasosta kun jokainen saa ilmeisesti syödä yksikseen. Hän kertoi, että tämä toimintamalli on heidän politiikkansa. Kimmastuin vielä hiukan enemmän ja raahasin perheen ulos ravintolasta suunnilleen samaa nopeutta kuin parhaimmillani vedän maratonin maalisuoralla. Vähän kävi kyllä sääliksi vanhempaa tytärtäni, jolla jäi kaksi kalapuikkoa syömättä.

Kun taksia ei saanut kävelimme läheiseen (lue: parempaan, paljon parempaan) hotelliin, jossa nautimme loistavan illallisen! Siinä vaiheessa ruokakin jo maistui (e). Nukkuva lapsi sylissäni palasimme taksilla hotellille ja nukahdimme kaikki alle viiden minuutin.

Pikkuseikoista huolimatta se oli täydellinen juoksu ja upea päivä! Jaa niin, aikakin oli 3:44:20 eli vain kaksi minuuttia ennätyksestä. Ei paha sekään. Kiitos myös kaikille äänestykseen osallistuneille!

ps. Sen verran fuskasin unelman tavoittelussa, että valitsin tossuikseni Niket Asicsien sijaan, koska Asicsit ovat vanhemmiten alkaneet aina välillä kalvaa jalan sisäsyrjää.

pss. Jos joskus näette Scandic Continentalissa minun näköisen miehen, voin vakuutaa että se en ole minä.