2004-09-11

Ihan vakavissani edellisenä iltana istuskelin keittiön pöydän ääreen ja suunnittelin vauhdinjakoa Maisematie Maratonia varten. Viime vuonnahan Urjala-Huittinen välillä juostavalla reitillä ennätyksestä putosi lähes seitsemän minuuttia, Sillä mielellä lähdin nytkin liikkeelle, että ennätyksen pitäisi parantua. Tankkaus meni käsittääkseni ihan hyvin, energiavarastot tuntuivat täydentyvän mukavasti vaikkakin Helsingin jälkeen olo ei ollut missään vaiheessa palautunut täysin normaalisksi. Odotukset olivat optimistiset, mutta pieni epävarmuustekijä liittyi juuri palautumiseen.

Tänä kesänä jo muutaman juoksun nähneet Niket ovat pohjasta sen verran ”sliksit”, että päätin sujautta jalkaani uutukaiset New Balance 832:t. Viime kesänä ihastuin tähän malliin niin syvästi, että en pitänyt uusien tossujen käyttöä suurena riskinä. Ne istuvat jalkaan kuin sukka!

Startin jälkeen lähdin suunnitelmien mukaan liikkeelle ensimmäiset viisi kilometriä erittäin hitaasti. Reitin vaativimmat kilometit korkeuskäyrän mukaan ovatkin juuri alussa. Ensimmäiset kilometrit taittuivatkin suht’ tasaisesti: 5:17,1 ja seuraava 5:17,4 ja sitten 5:17,6! Juoksu tuntui peuramaiselta ja jalat toimivat kuin junan vessa.

Kympin väliajan olin suunnitellut 53 minuuttiin ja mukavasti sen tuntumassa olinkin: aika 52:30. Tuuli alkoi jo kuitenkin tuntua voimakkaammalta kuin oli osannut odottaa. Säätiedotuksessa puhuttiin vain 2-3m/s vastatuulesta, mutta selvästi tuuli oli kovempaa. Aurinko lämmitti mukavasti ja matka taittui kepeästi.

Puolimatkan lähestyessä alkoi ilmeisesti jo vähän väsymyskin tuntua kun aloin kiusaantua äänestä joka tuntui kuuluvan jokaisella askeleella. Ensin epäilin, että ääni tulee polvesta. Nivelistähän kuuluu aina toisinaan aika äänekästäkin natinaa. Seuraavaksi syylliseksi ajattelin numerolappua, mutta kumpikan ei osittautunut häiritsevän äänen lähteeksi. Jokaisella askeleella kuului ’kvik-kvik’. Aloin väsyä enemmän ja alkoi ihan oikeasti ketuttaa, kun en saanut selville, mistä ääni tulee. Aloin vakuuttua, että olenkin vahingossa vetänyt kumisen kylpyankan toiseen jalkaani juoksutossun sijasta. Lopulta päättelin, että uuden juoksutossuni toisessa pohjassa oli ilmeisiesti reikä, josta viheltävä ja äänekäs ankkakiekaisu kantautui rytmikkäästi köpöttäessäni.

Puolimatka suhahti ohi suunnitelmien mukaisesti noin 1:52. Jälkipuoliskolla oli tarkoitus kiristää vauhtia niin, että kokonaisaika menisi alle 3:40.

Väsymys alkoi häiritä. Näin edessäni ehkä 100 metrin päässä juoksijan, jota ajoin ajaa takaa. Tarkoitus oli tietenkin hyötyä kuvitteellisesta kiriavusta. Pikkuhiljaa ja varmasti saavutinkin karkulaista ja lopulta sain hänet kiinni 25 km:n kohdallaa. Onnettomasti kiri nostatti sykkeen selvästi liian korkealle. Pumppuparka huiteli jo aivan anaerobisen kynnyksen tuntumassa ja ylikin. Väistämätön oli siis taas edessä.

Jatkoin kuitenkin juoksua ja vauhti pysyi suunnilleen muuttumattomana 32 km:n kohdalle. Tässä vaihessa olin jo heittänyt hyvästit ajatukselle, että jälkipuolisko menisi lujempaa kuin ensimmäinen. Kilometriajat alkoivat nyt todenteolla hidastua. Ensin vauhti oli sentään alle 5:30, mutta pian vetäisin jo kaksi 6 minuutin kilometiiäkin! Voi halvattu. Tähänkö tämä ennätysyritys karuitui!? Kvik-kvik sanoi tossu! Joka askeleella ja ääni tuntui häiritsevän entistä enemmän. Koko ajan oli hyvin tietoinen, että tossun ääni tuntui ikävältä ainoastaan koska olin liian väsynyt. Ei se kuitenkaan tilannetta miksikään muuta. Kvik-kvik, ulvoi kenkä, joskin rauhallisemmassa tahdissa kuin aiemmin. Laiha lohtu.

Viimeiset kaksi kilometriä Huittisten keskustassa ja olo helpottui, kun oli yleisöä ja muutakin katseltavaa kuin loputtomat peltoaukeat.

Jälkeenpäin tuntuu myös mukavalta järjestäjien tempaus järjestää yksi ”helppo kilometri” loppuun: tien varteen oli pienien välimatkojen päähän pistetty tauluja, joissa oli mietelauseita, Ensimmäisessä luki: ”Ja nyt seuraa helppo kilometri”. Ajatus oli sinänsä kannustettava, että juoksijan tuska kohdistetaan johonkin muuhun kuin maalin odotteluun. Kuitenkin tuntui pääosin ironiselta, kun joka toisessa mietelauseessa kehuttiin juoksemisen ihanuutta.

Viimeinen tiukka kaarre urheilukentälle ja rykäisin vielä loppuun ”puoli-reippaan” kirinkin. Maalissa olin aivan poikki ja aika painui lopulta 3:46:30. Tunsin kuitenkin itseni sankariksi.

On aika summata kaksi vuotta juoksuharrastusta: Takana 6000 kilometriä. Taidan pitää juoksuloman. Jos vaikka huilaisi kunnolla ja antaisi elimistön palautua. Voisihan välillä vaikka harjoittelisi uintia, pyöräilyä ja muuta mukavaa liikuntaa...

Kun viikko juoksusta on kulunut, ei ole juoksemaan tehnyt mieli. Kävellessäkin pistää rinnasta. Ilmeisesti unen vähyys ja huono ravinto ovat hidastaneet palautumista.

Kuva: Wiik ja ankkakenkä.

Kuva: Tutun näköinen väliaikataulukko.