| Synnyin 2.8.1932
talossa, jossa turkulaiset yleensäkin siihen aikaan syntyivät, Heidekenillä. Minusta
tuli vannoutunut turkulainen, vaikka kumpikaan vanhemmistani ei ollut alkujaan Turusta: Isäni Vilho oli Hankasalmen Kärkkäälästä. Hän lähti työnhakuun etelään jo alle 20-vuotiaana ja pääsi töihin Paraisten kalkkikivilouhokseen veturinkuljettajaksi. Äitini Signe (os. Aura) syntyi Halikossa. Hänen äidinpuoleinen Karlsson-sukunsa on peräisin Dragsfjärdistä, ja niinpä äitini lapsuudenaikainen äidinkieli olikin ruotsi. Hänen äitinsä kuitenkin kuoli äitini ollessa 11-vuotias, ja niin äitini joutui suomenkieliseen ympäristöön ja kehittyi kaksikieliseksi. |
|
Isä ja äiti löysivät toisensa Paraisilla ennen kapinaa. Veljeni Olavi syntyi 1919. Paikkakunnan kaikkien nuorten miesten tapaan isä otettiin punakaartiin. Taisteluihin hän ei osallistunut, mutta joutui kyllä muiden paraislaisten tapaan joksikin aikaa punavangiksi Sirkkalan kasarmiin Turkuun. Isäni oli poliittisesti vannoutunut "kultaisen keskitien" kulkija. Muistan 1940 luvulla kerran kysyneeni häneltä, mitä hän ajatteli siitä, että punaiset vuonna 1918 hävisivät. Hänen lyhyt vastauksensa oli: "Oli hyvä että hävisimme". Kun isäni nimitettiin Paraisten Osuuskaupan johtokuntaan, hän pian menetti veturinkuljettajan paikkansa ja joutui ulkotöihin Paraisten satamaan. Tästä isä ei pitänyt. Hän, äiti ja Olavi muuttivat Turkuun vielä ennen syntymääni. Isä ja äiti perustivat leipomon Itäinenkatu 90:een. Vuoden 1936 paikkeilla he alkoivat pitää sekatavara- ja lihakauppaa Itäinenkatu 51:stä. Isä kuoli 1953 ja äiti kymmenen vuotta myöhemmin. Ehdin suorittaa 3-vuotisen lastentarhan oppimäärän Päivänpirtissä 1935-39 ja menin innokkaana Martin kouluun "aakakkalaiseksi" syksyllä 1939. Ehdimme käydä koulua vain kolme kuukautta ennen talvisodan syttymistä. Pääsin sotaa pakoon ensin Karunan Smörvikin Vähätaloon ja sitten Vartsalan Luotsisaareen. Kummankin talon emäntä oli äitini kansakoulutoveri. Sota merkitsi minulle ja monelle ikätoverilleni uuden maailman avautumista: opimme tuntemaan, miltä navetassa tuoksuu (tarkoitan todella tuoksuu, en haisee), kuinka isäntä sytyttää öljylampun, miltä tuvan katossa kuivunut kyrsä maistuu, miltä ilta hämärässä tuvassa tuntuu ennen nukkumaan menoa. Kaikki tämä olisi jäänyt meiltä kokematta, ellei sotaa olisi tullut. Ilman Vähätalon isännän karunalais- ja perniöläismurretta ja Viku-sedän halikkolaismurretta en olisi koskaan päässyt kokemaan vahvoja lounaismurteita "sisältä käsin". Jatkosodan aikana aloitin oppikoulun Turun Suomalaisessa Lyseossa. Pian koulun alettua tuli eteen tärkeä valinta: saksa vai englanti. Kysyin neuvoa isältä ja sain seuraavan (sittemmin elämääni paljon vaikuttaneen) ohjeen: "Nyt, kun saksalaiset hävisivät Stalingradissa, englannista tulee maailmankieli." Pääsin erinomaisen englanninopettajan, lehtori Eino Miettisen, hoiviin. "Nahku" piti erittäin tärkeänä englannin sanojen oikeaa ääntämistä; jokainen sana piti osata kirjoittaakin kahdella tavalla, oikeinkirjoituksen ja foneettisen kirjoituksen mukaisesti. Ylioppilaaksi pääsin 1952.
|
|
 |
Suuria idolejani olivat TuTo:n mestaruussarjajalkapalloilijat ja hartain toiveeni oli päästä itse joskus pelaamaan TuTo:n "ykköseen". Näin sitten tapahtuikin kausina 1951-1953. Myöhemmin siirryin jäähdyttelemään TuPV:n ja ÅIFK:n joukkueisiin. Näin jälkeen päin ajatellen jalkapallo oli minulle tärkeä kahdessa suhteessa: opin tietämään, kuinka joukkueessa on käyttäydyttävä eli mikä on joukkueen jäsenten keskinäinen nokkimisjärjestys ja minkälaista on se ironinen huumori, jota joukkueissa joka sekunti viljellään. |
Ylioppilaaksi päästyäni en ollut varma, kumpi ura, voimistelunopettajan vai englanninkielenopettajan, olisi parempi. Valitsin jälkimmäisen. Turun yliopistossa oli siihen aikaan englannin professorina Y.M.Biese. Hän oli siinä mielessä harvinaisuus, että hän harrasti myös yleistä kielitiedettä. Muistan, kun hän kerran suositteli minulle kahta "uuden amerikkalaisen" kielitieteen teosta; toinen oli C.C. Friesin "Syntactic Structures" ja toinen Zellig. S. Harrisin "Methods in Structural Linguistics". Rämmin molemmat läpi, mutta en kovin paljon pystynyt ymmärtämään varsinkaan Harrisin kirjasta. Haluni ymmärtää sen sanoma oli kuitenkin kova. Ollessani 1956 armeijassa Korialla luin usein iltaisin Harrisin kirjaa ja ajattelin, että kyllä yleinen kielitiede on ihmeellistä, mutta samalla valitettavan vaikeaa. Biesen ehdotuksesta anoin Asla-stipendiä USA:han. Sain sen lukuvuodeksi 1957-8. Pyrin ensisijaisesti Harrisin yliopistoon, Philadelphiaan, ja toissijaisesti Friesin yliopistoon, Michiganiin. Pääsin Michiganiin. Michiganissä minuun teki syvimmän vaikutuksen fonologi Kenneth L. Pike. Hänen innoittamanaan tein myöhemmin Turussa oppikirjan "Taksonomista fonologiaa". Palattuani Suomeen pääsin assistentiksi Turun yliopiston suomen kielen ja fonetiikan laitokseen. 1960-luvulla sain muutaman vuoden hoitaa myös englantilaisen filologian apulaisprofessuuria yhdessä Inna Koskenniemen kanssa. Löysin vaimoni Kirsti Tavion vuonna 1960. Hän opiskeli siihen aikaan arkkitehdiksi Otaniemessä. Menimme vielä sama vuonna naimisiin. Marikki syntyi 1965 ja Ville 1968. Olin Kirstin kanssa Michiganissä puoli vuotta vuonna 1963. Työskentelin Ilse Lehisten kanssa yliopiston fonetiikan laboratoriossa ja valmistelin samalla omaa väitöskirjaani niistä oppimisvaikeuksista, joita meillä suomalaisilla on oppia ääntämään englannin vokaalit oikein. Väittelin kaksi vuotta myöhemmin Turussa. Vuonna 1966 syksyllä tuli onnenpotku Helsingin suunnalta: Helsingin yliopistoon perustettiin yleisen kielitieteen professorin virka. Ainetta ei ollut Suomessa ennen opetettu, eikä maassa siis ollut tältä alalta valmistuneita. Olin Michiganissä suorittanut Master of Arts -tutkinnon juuri lingvistiikassa, joten minulla oli edes jokin paperi esitettävänäni tältä alalta. Hoidin virkaa kaksi vuotta koko ajan Turussa asuen. Seuraava onnenpotku oli se, että saimme hankittua oman asunnon viiden perheen rivitalosta Turun Kastusta 1967. Asumme samassa asunnossa vielä kolmannen vuosituhannen alussa; nyt tosin kahdestaan, kun molemmat lapsemme ovat lähteneet maailmalle. Helsingin viran hoito jäi kahteen vuoteen siitä syystä, että Turun yliopistoon perustettiin fonetiikan professorin virka vuonna 1968. Onneksi Antti Sovijärvellä ei ollut Suomessa kovin paljon jälkikasvua, joten minut voitiin kutsua "sivusta" uuteen virkaan. Suhteeni Sovijärveen olivat kyllä korrektit mutta hiukan viileät. Viileyden tulkitsin johtuvan ainakin osaksi siitä, että Sovijärvi oli opiskellut Saksassa, minä USA:ssa. "Saksalainen" ja "amerikkalainen" ajattelutapa eivät oikein olleet vielä kohdanneet toisiaan. Katsoin velvollisuudekseni varsinkin 1970-luvulla pyrkiä omalta osaltani aktivoimaan suomalaisia kielentutkijoita. Panin alulle vuosittaiset fonetiikan päivät, yhdessä Paavo Siron kanssa aloitimme kielitieteen päivät, olin innokkaasti perustamassa Suomen kielitieteellistä yhdistystä ja Suomen soveltavan kielitieteen yhdistystä. Ala oli uusi, ja asian harrastajia oli runsaasti. Vuonna 1997 kutsuin Turkuun parikymmentä eurooppalaisten kansojen kielten juurien etsijää kahdeksasta maasta. Näin sai alkunsa Roots-symposiumien sarja: Roots II järjestettiin 1998 Szombathelyssä (Unkarissa), Roots III 1999 Saarenmaalla, Roots IV 2000 Oulussa, ja vuonna 2001 Roots V tultaneen järjestämään Newcastlessa. Kylmän sodan aikana pelkäsin virolaisten puolesta. Uskoin, että kulttuuri on yksi tärkeä tekijä, joka pitää kansan ja kielen hengissä. Ryhdyin suunnitelmallisesti omalta pieneltä osaltani auttamaan virolaisia. Ajatukseni oli omalla viron-harrastuksellani osoittaa virolaisille, että heidän kulttuurinsa ja kielensä on niin arvokas ja kiinnostava, että sen tutkimusta kannattaa kaikin voimin jatkaa. Uskon monen virolaisen ymmärtäneen tarkoitukseni, vaikka he eivät aina voineet varauksetta minuun suhtautua; pidettiinhän minua Neuvostoliittoa lähellä olevissa piireissä sentään "CIA:n agenttina", jonka pelättiin saavan ohjeensa USA:sta. Sitä touhuamista, jota nyt olen harjoittanut lähes puoli vuosisataa, voi hyvin nimittää "kymmenotteluksi". Nimitys perustuu siihen, että olen eri aikoina keskittynyt hyvin erilaisiin kielentutkimuksen lajeihin: fonetiikkaan, fonologiaan, morfologiaan, syntaksiin, semantiikkaan ja jossain määrin myös leksikologiaan. Näkökulmani on ollut joskus yleinen, joskus kielikohtainen; joskus olen katsonut asioita synkronisesti, joskus diakronisesti. Kaikessa tässä touhuamisessa näen kuitenkin yhden yhteisen nimittäjän: Tarkoitukseni on ollut antaa suomalaisille esimerkkejä siitä, minkälaisia mahdollisuuksia uudet teoriat ja ajatustavat voivat antaa. Tutkimukseni ovat usein kokeiluja, joissa katsotaan, minkälaisiin tuloksiin noudattamani teoria ja ajatustapa johtavat. Parhaana itseeni kohdistuvana kritiikkinä pidän sellaisia tutkimuksia, joissa samaa tutkimuskohdetta tutkitaan jotakin muuta teoriaa ja ajatustapaa käyttäen ja jossa pystytään asiat esittämään yksinkertaisemmin ja elegantimmin. Muistan aina opin, jonka sain Michiganissä: yleistäminen (generalization) on tieteellisen ajattelun perusta. Yleistämisen vastapooliksi olen aina ymmärtänyt luettelemisen (enumeration). Yleistämiseen on kynsin hampain pyrittävä ja luettelemista on kynsin hampain vältettävä. Tutkimuksistani löytyy pikemmin sääntöjä kuin luetteloita. Jos minulta vaikkapa jossain katugallupissa kysyttäisiin, minkälaisesta musiikista pidän, sanoisin todennäköisesti kansanmusiikista. Jos kävisi niin hyvin, että pääsisin joskus radion toivekonserttiin esittämään omia toivomuksiani, voisin hyvinkin ehdottaa seuraavia: Puhu tuul (liiviläinen kansanlaulu), Uralin pihlaja tai Partisaanivalssi.
|