"Eurooppalaisten juurten" ajatukset perustuvat muutamalle yksinkertaiselle väitteelle: Jääkaudella suomalais-ugrilaisia (uralilaisia) kieliä puhuttiin lähimpänä mannerjäätä sijanneella vyöhykkeellä ja baskilaisia kieliä Länsi-Euroopassa; indoeurooppalaiset kielet ovat myöhemmin levinneet Balkanilta yli Euroopan pääasiassa maanviljelyn vanavedessä; monilla alueilla indoeurooppalaiset kielet ovat tulleet aikaisempien suomalais-ugrilaisten ja baskilaisten kielten sijalle kielenvaihtojen kautta. Tällä tavalla arvellaan syntyneen Eurooppaan laaja uusien kielten vyöhyke, jonka pääkieliä olivat alkujaan itaalinen, kelttiläinen, germaaninen, balttilainen ja slaavilainen kieli. Näistä kielistä kehittyneitä uudempia kieliä puhuu nykyään valtaosa eurooppalaisista. Euroopan alkuperäisempiä kieliä edustavat saman arvelun mukaan suomalais-ugrilaiset ja baskilaiset (sekä mahdollisesti myös Balkanin vanhimmat indoeurooppalaiset kielet).

Kielenvaihdot viittaavat siihen, että väestöjen välistä sukulaisuutta on kahta tyyppiä, kielellistä ja geneettistä. Niinpä suomalaistenkin sukulaisuussuhteet määritetään nyt toisiksi kuin ennen: suomalaiset ovat mm. saamelaisten ja unkarilaisten kielellisiä sukulaisia (mutta he eivät ole näiden geneettisiä sukulaisia), ja suomalaiset ovat mm. latvialaisten ja hollantilaisten geneettisiä sukulaisia (vaikka heidän kielensä ei ole sukua latvian ja hollannin kielille).